LÄHTEMISESTÄ
Nautin kuulaista syysilloista
ja tuulesta,
joka ei enää hyväillyt
vaan tunkeutui paidan läpi iholle.
Kuuntelin kurkien lähtöä enteilevää huutoa
ja näin ikkunan läpi,
kuinka äidin silmien alle ilmestyi varjo
ja silmäkulmaan uusi ryppy.
En ollut ikinä ymmärtänyt
äitini surua
kurkiaurojen lähtiessä.
En ennen kuin
lähdin itse kurkien mukana.
---------------------------------------------------------------
BLUE
I had missed the moment
just after the day light
and just before the darkness.
For a few minutes
one cannot trust the eyes
because they will not see clearly
or the hands that feel
only sparkling cold.
One just has to listen to
the silence
and the suffocating voice inside
which cannot be silenced.
In that moment I am missing the place
where I would be
missing this moment.
lauantai 30. tammikuuta 2010
keskiviikko 13. tammikuuta 2010
4 kuukautta, 2 viikkoa, 3 päivää: Jäähyväisiä ja jälleennäkemisiä
Olen jo jonkun aikaa pelännyt päivää, jolloin bolgini nimi ja blogikirjoitukseni otsikko täsmäävät. Toisin sanoen olen pelännyt tätä päivää. Olen pelännyt hetkeä, jolloin astun jälleen tyhjästä huoneestani täysinäisen rinkan kanssa ja yritän sanoa elämäni tähän asti vaikeimmat jäähyväiset. Ennen kuin annan itseni vuotaa tähän blogikirjoitukseen summaan vuotta 2009 - elämäni parasta.
Viime vuotta voisi kuvailla uusien kokemusten vuodeksi. Olen ollut ensimmäistä kertaa moottoripyörän kyydissä, ensimmäistä kesää pankissa töissä, syönyt ensimmäisen aamudönerini, asunut ensimmäistä kertaa ulkomailla, matkustanut ensimmäisen interrailini, ollut ensimmäistä kertaa kunnon kuorossa, sanonut ensimmäiset sydäntäraastavat jäähyväiset, käynyt ensimmäisessä jääkiekko-ottelussa ja ensimmäisessä jalkapallo-ottelussa, saanut ensimmäistä kertaa ulkomaalaisia ystäviä, asunut ensimmäistä kertaa kommuunissa, tiennyt ensimmäistä kertaa, miltä tuntuu, kun ei pysty kävelemään, aloittanut ensimmäistä kertaa laulutunnit, viettänyt ensimmäisen jouluni ulkomailla ja ollut ensimmäistä kertaa kesäfestareilla. Olen kokenut ja saanut niin paljon, että en edes itse oikein ymmärrä, miten onnekas olenkaan.
Tulen muistamaan vuoden 2009 uusien alkujen vuotena. Sellaisena, että uskallan uskoa taas unelmiin ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy. Olen saanut rutkasti itseluottamusta ja uskallusta. En enää pelkää sitä, mitä muut ajattelevat. Sillä jos miljoonat brittinaiset kulkevat pää pystyssä talvisilla kaduilla leggingseissä ja t-paidassa, joka ei peitä edes takapuolta, miksi minun pitäisi olla huolissaan siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Tässä olen, enkä muuksi muutu. Olen oppinut, että koti ei riipu paikasta vaan ihmisistä, sillä vaikka Suomi on ja aina tulee olemaan kotini, se on sitä perheeni ja ystävieni takia. Samalla tavalla voisin sanoa, että neljässä ja puolessa kuukaudessa Newcastlesta tuli minulle toinen koti huikean Erasmus-perheeni takia. Niin oudolta kuin se juuri nyt kuulostaakin, Newcastle on enää korvaamaton muisto. Ja jos aika todella kultaa muistot, niin voin vain kuvitella miten upealta vaihtoaikani tuntuu kahden vuoden jälkeen!
Ystävieni vierailut joulu- ja tammikuussa jo hieman orientoivat minua kotiin lähtöön mutta jäähyväisiin ei voi ikinä varautua. Viimeinen iltani Newcastlessa oli täydellinen. Olin kaikkien parhaiden ystävieni kanssa pubissa syömässä ja juttelemassa. Parhaimmillaan meitä oli varmasti paikalla kolmisenkymmentä ja kansallisuuksiakin kymmenkunta: ruotsalaisia, ranskalaisia, brittejä, saksalaisia, belgialaisia, espanjalaisia, kreikkalaisia jne. Sitä mukaa kun pöytiä vapautui siirsimme niitä yhteen ja muodostimme loppujen lopuksi viitisentoista metriä pitkän pöytäbanaanin keskelle pubia. Erasmusyhteisöstämme kerkisi neljässä kuukaudessa tulla uskomattoman tiivis ja hyvähenkinen. Kun jäähyväisten aika tuli, kyyneleet virtasivat ja sanottiin sanoja jotka lämmittävät mieltä vuosien ajan. Tulin Englantiin yksin ja lähdin sieltä yksin. Tullessani minulla ei kuitenkaan ollut tuhansia mahtavia muistoja ja kymmeniä eri maalaisia ystäviä, joista muutamien kanssa koin todella syvää yhteyttä. Uskon ja toivon, että näemme vielä. Jälleennäkemiseen asti vaalin muistoja, pidän yhteyttä ihmisiin ja pyrin näyttämään samaa ystävällisyyttä ja välittömyyttä ympärilläni oleville ihmisille täällä Suomessa, mitä itse sain kokea koko Newcastle-aikani ajan. Suomella on vielä pitkä matka siihen vastaanottavuuteen ja ystävällisyyteen, joka briteille on itsestäänselvyys.
Kolmenkymmenen tunnin bussilla, junalla, lentokoneella ja laivalla matkustamisen jälkeen saavuin Suomeen. Läheisten syleilyjen jälkeen saavuin kotiin.
Olen onnellinen ja ikävissäni yhtä aikaa. Olen kotona ja kuitenkin tuntuu, kuin jotain puuttuisi. Uskon kuitenkin iloisiin jälleennäkemisiin niin kuin Richard Bachkin.
~Don't be dismayed at goodbyes, a farewell is necessary before you can meet again and meeting again, after moments or lifetimes, is certain for those who are friends.~
Viime vuotta voisi kuvailla uusien kokemusten vuodeksi. Olen ollut ensimmäistä kertaa moottoripyörän kyydissä, ensimmäistä kesää pankissa töissä, syönyt ensimmäisen aamudönerini, asunut ensimmäistä kertaa ulkomailla, matkustanut ensimmäisen interrailini, ollut ensimmäistä kertaa kunnon kuorossa, sanonut ensimmäiset sydäntäraastavat jäähyväiset, käynyt ensimmäisessä jääkiekko-ottelussa ja ensimmäisessä jalkapallo-ottelussa, saanut ensimmäistä kertaa ulkomaalaisia ystäviä, asunut ensimmäistä kertaa kommuunissa, tiennyt ensimmäistä kertaa, miltä tuntuu, kun ei pysty kävelemään, aloittanut ensimmäistä kertaa laulutunnit, viettänyt ensimmäisen jouluni ulkomailla ja ollut ensimmäistä kertaa kesäfestareilla. Olen kokenut ja saanut niin paljon, että en edes itse oikein ymmärrä, miten onnekas olenkaan.
Tulen muistamaan vuoden 2009 uusien alkujen vuotena. Sellaisena, että uskallan uskoa taas unelmiin ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy. Olen saanut rutkasti itseluottamusta ja uskallusta. En enää pelkää sitä, mitä muut ajattelevat. Sillä jos miljoonat brittinaiset kulkevat pää pystyssä talvisilla kaduilla leggingseissä ja t-paidassa, joka ei peitä edes takapuolta, miksi minun pitäisi olla huolissaan siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Tässä olen, enkä muuksi muutu. Olen oppinut, että koti ei riipu paikasta vaan ihmisistä, sillä vaikka Suomi on ja aina tulee olemaan kotini, se on sitä perheeni ja ystävieni takia. Samalla tavalla voisin sanoa, että neljässä ja puolessa kuukaudessa Newcastlesta tuli minulle toinen koti huikean Erasmus-perheeni takia. Niin oudolta kuin se juuri nyt kuulostaakin, Newcastle on enää korvaamaton muisto. Ja jos aika todella kultaa muistot, niin voin vain kuvitella miten upealta vaihtoaikani tuntuu kahden vuoden jälkeen!
Ystävieni vierailut joulu- ja tammikuussa jo hieman orientoivat minua kotiin lähtöön mutta jäähyväisiin ei voi ikinä varautua. Viimeinen iltani Newcastlessa oli täydellinen. Olin kaikkien parhaiden ystävieni kanssa pubissa syömässä ja juttelemassa. Parhaimmillaan meitä oli varmasti paikalla kolmisenkymmentä ja kansallisuuksiakin kymmenkunta: ruotsalaisia, ranskalaisia, brittejä, saksalaisia, belgialaisia, espanjalaisia, kreikkalaisia jne. Sitä mukaa kun pöytiä vapautui siirsimme niitä yhteen ja muodostimme loppujen lopuksi viitisentoista metriä pitkän pöytäbanaanin keskelle pubia. Erasmusyhteisöstämme kerkisi neljässä kuukaudessa tulla uskomattoman tiivis ja hyvähenkinen. Kun jäähyväisten aika tuli, kyyneleet virtasivat ja sanottiin sanoja jotka lämmittävät mieltä vuosien ajan. Tulin Englantiin yksin ja lähdin sieltä yksin. Tullessani minulla ei kuitenkaan ollut tuhansia mahtavia muistoja ja kymmeniä eri maalaisia ystäviä, joista muutamien kanssa koin todella syvää yhteyttä. Uskon ja toivon, että näemme vielä. Jälleennäkemiseen asti vaalin muistoja, pidän yhteyttä ihmisiin ja pyrin näyttämään samaa ystävällisyyttä ja välittömyyttä ympärilläni oleville ihmisille täällä Suomessa, mitä itse sain kokea koko Newcastle-aikani ajan. Suomella on vielä pitkä matka siihen vastaanottavuuteen ja ystävällisyyteen, joka briteille on itsestäänselvyys.
Kolmenkymmenen tunnin bussilla, junalla, lentokoneella ja laivalla matkustamisen jälkeen saavuin Suomeen. Läheisten syleilyjen jälkeen saavuin kotiin.
Olen onnellinen ja ikävissäni yhtä aikaa. Olen kotona ja kuitenkin tuntuu, kuin jotain puuttuisi. Uskon kuitenkin iloisiin jälleennäkemisiin niin kuin Richard Bachkin.
~Don't be dismayed at goodbyes, a farewell is necessary before you can meet again and meeting again, after moments or lifetimes, is certain for those who are friends.~
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
3 kuukautta, 3 viikkoa, 4 päivää: Tulkoon joulu
Ei ole maassa hankea eikä järvet jäässä Saksan Göttingenissä. Joulu kuitenkin saapuu tasaisin varmoin askelin ja juurikin tällä hetkellä lantut kiehuvat hellalla ja perunalaatikko (toivottavasti) imeltyy uunissa. Joululaulut raikaa ja Tommin outoakin oudompi kämppis lymyilee huoneessaan. Tommi on kaupungilla ostamassa pitkän kädenväännön jälkeen kinkkua tai kalkkunaa ja loppuja joulutavaroita. Huomenillalla emme istu äidin patojen ääreen, vaan istumme joulupöydän ääreen Tommin soluasunnossa muutamien Tommin kavereiden kanssa ja puolenyön maissa menemme joulukirkkoon. Joulun viettotapa on tänä vuonna erilainen, mutta joulu on ja pysyy. Äidille ja isälle erityisesti ja kaikille muillekin rauhallista ja siunattua joulua ja joulun taikaa!
Marian luona toissa iltana kuulin pitkästä aikaa yhden uusimmista joululaulusuosikeistani ja sen sanoihin on hyvä lopettaa. Kun saavun taas muutaman päivän päästä Newcastleen, kirjoitan pidempää kertomusta viime aikojen tapahtumista. Siihen asti:
~Joulu on taas, riemuitkaa nyt, lapsi on meille tänä yönä syntynyt.~
Marian luona toissa iltana kuulin pitkästä aikaa yhden uusimmista joululaulusuosikeistani ja sen sanoihin on hyvä lopettaa. Kun saavun taas muutaman päivän päästä Newcastleen, kirjoitan pidempää kertomusta viime aikojen tapahtumista. Siihen asti:
~Joulu on taas, riemuitkaa nyt, lapsi on meille tänä yönä syntynyt.~
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
3 kuukautta, 2 viikkoa, 1 päivä: Lähtemisestä osa 2
Voisin luetella kymmenen kliseistä mutta raivostuttavan paikkansapitävää sanontaa, jotka summaisivat olotilani juuri nyt. Mitä tarkoitan, kun sanon juuri nyt? Viimeiset kolme päivää on jätetty jäähyväisiä ja ne jatkuvat vielä ainakin kaksi seuraavaa päivää. Vaikka osalla meistä vaihtoaika jatkuu vielä tammi-helmikuulle, muutamat ovat jättäneet ja jättävät Newcastlen tällä ja tulevalla viikolla. Niin paljon on sanottu ja koettu, ja silti tuntuu kuin kaikki olisi vasta alussa: niin paljon jää sanomatta, sillä sitä ei voi pukea sanoiksi. Sen näkee vain toistaiseksi viimeisessä katseessa ja tuntee syleilyssä, josta ei haluaisi päästää irti. Kolmessa kuukaudessa olen saanut toisen perheen, joka nyt hajoaa ympäri Eurooppaa muodostaen tukikohtia eri maihin. Suomesta lähtiessä tiesin, että tulen takaisin tammikuussa ja kaikki on enemmän tai vähemmän ennallaan. Kun lähden täältä, en tiedä milloin näen nämä ihmiset uudestaan ja tiedän, että tuskin koskaan enää olemme kaikki yhdessä. Se on vaikeinta.
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
3 kuukautta, 1 viikko, 3 päivää: Kulttuurin lumoissa
Tumma viininpunainen esirippu avautui hitaasti ja hiljainen musiikki täytti salin. Hiljainen tossun tössötys alkoi kuulua, kun valkoisiin tutuihin pukeutuneet balleriinat sipsuttivat lavalle. Ensimmäinen minuutti päättyi pääballeriinan epäonnistuneeseen hyppyyn ja tömähtämiseen keskelle lavaa. Minuutit tuntuivat tunneilta, kun musiikki oli niin hiljaisella, että tanssijoiden hengitys kuului sen läpi. Noin kolmen minuutin jälkeen miestanssija nosti balleriinan, joka oli ensimmäisellä minuutilla kaatunut, ilmaan ja kantoi hänet lavalta verhojen taakse ja hetkeä myöhemmin kuulimme kamalan räsähdyksen. Tässä vaiheessa katselimme epäuskoisina toisiamme: tästäkö todella maksoimme? Onneksi pelkomme osoittautui ennenaikaiseksi. Alun tanssi ei ollut lainkaan tuhkimo-balettia, jota olimme tulleet katsomaan, vaan se oli pieni alkupala, jonka olisi kylläkin voinut jättää näyttämättä. Ensimmäinen balettini ei ollut ihan niin hyvä kuin olisin halunnut sen olevan, mutta ajoittain tanssijoiden jalkatyöskentelyn katselu oli hyvinkin nautinnollista. Mukana olleille pojille baletti oli ollut vitsailun aihe jo pitkään ja ne jotka eivät edes uskaltautuneet mukaan vasta naljailivatkin.
Ettei kaikki olisi aivan tyttömäistä menimme seuraavana iltana katsomaan Newcastle universityn ja Northumbria universityn (Newcastlen kilpailevat yliopistot) välistä jääkiekko-ottelua. Ruotsalainen ystävämme Fredrik ja amerikkalainen Mike pelasivat meidän Newcastlen joukkueessamme, joten meillä oli jotain kosketuspintaakin otteluun. Vaikka kiekkoilu oli surkeinta, mitä olen ikinä nähnyt jääkiekkoinnostus pääsi valloilleen ja elin ottelun mukana koko ajan. Ensimmäinen erä oli tuskaista katsottavaa, sillä vain harvat syötöt menivät läheskään sinne minne niiden oli määrä mennä ja pelissä ei ollut päätä eikä häntää. Ottelun edetessä otteet onneksi hieman paranivat ja loppujen lopuksi Fredrikin kypärätempun ansiosta voitimme 3-0. Nauroinkin ottelun jälkeen, että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kannustan ruotsalaista jääkiekossa!
Kulttuuriviikkoni jatkui parin päivän päästä opiskelijoiden teatteriryhmän sovituksella Shakespearen Kesäyön unelmasta. Esitys oli Newcastlen laitamilla kylmässä varastorakennuksessa. Opiskelijoiden taito, panostus ja nautinto kuvastui koko kolmituntisesta teatterista. Jokaikinen silmäpari yleisössä oli kohdistunut lavalle ja korvat kuuntelivat lumoutuneina viisipolvisen jambin soljumista. Muutamat näyttelijät nousivat ehdottomasti ylitse muiden ja lähtiessäni teatterista ihmettelin, miksi en käy useammin teatterissa. Usein huomaa, että juuri opiskelijateatterit ja työryhmät ovat oikeasti kaikkein luontevimpia ja omistautuneimpia, sillä he tekevät sitä pelkästään ilosta, ei rahasta tai maineesta.
Teatterista edelleen lumoutuneena polkuni vei minut muutaman muun kuorolaisen kanssa Sunderlandiin katsomaan Sound of music -musikaalia. En oikein tiennyt, mitä odottaa sillä en juurikaan pidä kyseisestä elokuvasta. Kuitenkin edellisenä kesänä katsomani Lord of the Rings -musikaali Lontoossa antoi minulle luvan toivoa paljon tältäkin spektaakkelilta. En pettynyt. Lavalla kaikki herää eloon. Jopa niinkin imelät laulut kuin mitä Sound of musicista löytyy olivat vaikuttavia ja suurin osa esiintyjistä oli todella hyviä näyttelijöitä ja laulajia. Katseeni seurasi herkeämättä tapahtumia ja sisälläni syttyi jälleen kerran liekki, joka oli ollut jo jonkun aikaa sammuneena.
Kaiken tämän jälkeen tahti ei suinkaan hiljentynyt, vaan lauantaina lähdimme Erasmus-ryhmän kanssa kohti Edinburghia parin päivän reissulle. Viikonloppua voisi kutsua täydelliseksi! Kaupunki oli juuri niin kaunis kuin edelliselläkin kerralla. Kävimme tutustumassa Edinburghin linnaan ja Dungeonsiin. Sumu, kylmyys ja sade hieman yrittivät häiritä meitä, mutta me emme juurikaan niistä välittäneet, mitä nyt hieman valitimme. Edinburghin joulumarkkinoilla söimme bananasplit-lättyjä ja pääsimme Laurien kanssa stylisteiksi, kun esittelimme Philille hienon paidan, jonka hän loppujen lopuksi osti. Tapasin matkalla myös aivan uskomattoman hienoja uusia ihmisiä ja tutustuin paremmin niihin, joita en vielä kovin hyvin tuntenut. Viimeisen viikon aikana olenkin löytänyt taas paljon uusia ihmisiä.
Kaikkea tällä hetkellä varjostaa kuitenkin tietoisuus siitä, että aika on loppumassa. Kuolemaesseeni innoittamana on helppo yhtyä John Donnen sanoihin: "...and therefore never send to know for whom the bell tolls; it tolls for thee.”
Ettei kaikki olisi aivan tyttömäistä menimme seuraavana iltana katsomaan Newcastle universityn ja Northumbria universityn (Newcastlen kilpailevat yliopistot) välistä jääkiekko-ottelua. Ruotsalainen ystävämme Fredrik ja amerikkalainen Mike pelasivat meidän Newcastlen joukkueessamme, joten meillä oli jotain kosketuspintaakin otteluun. Vaikka kiekkoilu oli surkeinta, mitä olen ikinä nähnyt jääkiekkoinnostus pääsi valloilleen ja elin ottelun mukana koko ajan. Ensimmäinen erä oli tuskaista katsottavaa, sillä vain harvat syötöt menivät läheskään sinne minne niiden oli määrä mennä ja pelissä ei ollut päätä eikä häntää. Ottelun edetessä otteet onneksi hieman paranivat ja loppujen lopuksi Fredrikin kypärätempun ansiosta voitimme 3-0. Nauroinkin ottelun jälkeen, että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kannustan ruotsalaista jääkiekossa!
Kulttuuriviikkoni jatkui parin päivän päästä opiskelijoiden teatteriryhmän sovituksella Shakespearen Kesäyön unelmasta. Esitys oli Newcastlen laitamilla kylmässä varastorakennuksessa. Opiskelijoiden taito, panostus ja nautinto kuvastui koko kolmituntisesta teatterista. Jokaikinen silmäpari yleisössä oli kohdistunut lavalle ja korvat kuuntelivat lumoutuneina viisipolvisen jambin soljumista. Muutamat näyttelijät nousivat ehdottomasti ylitse muiden ja lähtiessäni teatterista ihmettelin, miksi en käy useammin teatterissa. Usein huomaa, että juuri opiskelijateatterit ja työryhmät ovat oikeasti kaikkein luontevimpia ja omistautuneimpia, sillä he tekevät sitä pelkästään ilosta, ei rahasta tai maineesta.
Teatterista edelleen lumoutuneena polkuni vei minut muutaman muun kuorolaisen kanssa Sunderlandiin katsomaan Sound of music -musikaalia. En oikein tiennyt, mitä odottaa sillä en juurikaan pidä kyseisestä elokuvasta. Kuitenkin edellisenä kesänä katsomani Lord of the Rings -musikaali Lontoossa antoi minulle luvan toivoa paljon tältäkin spektaakkelilta. En pettynyt. Lavalla kaikki herää eloon. Jopa niinkin imelät laulut kuin mitä Sound of musicista löytyy olivat vaikuttavia ja suurin osa esiintyjistä oli todella hyviä näyttelijöitä ja laulajia. Katseeni seurasi herkeämättä tapahtumia ja sisälläni syttyi jälleen kerran liekki, joka oli ollut jo jonkun aikaa sammuneena.
Kaiken tämän jälkeen tahti ei suinkaan hiljentynyt, vaan lauantaina lähdimme Erasmus-ryhmän kanssa kohti Edinburghia parin päivän reissulle. Viikonloppua voisi kutsua täydelliseksi! Kaupunki oli juuri niin kaunis kuin edelliselläkin kerralla. Kävimme tutustumassa Edinburghin linnaan ja Dungeonsiin. Sumu, kylmyys ja sade hieman yrittivät häiritä meitä, mutta me emme juurikaan niistä välittäneet, mitä nyt hieman valitimme. Edinburghin joulumarkkinoilla söimme bananasplit-lättyjä ja pääsimme Laurien kanssa stylisteiksi, kun esittelimme Philille hienon paidan, jonka hän loppujen lopuksi osti. Tapasin matkalla myös aivan uskomattoman hienoja uusia ihmisiä ja tutustuin paremmin niihin, joita en vielä kovin hyvin tuntenut. Viimeisen viikon aikana olenkin löytänyt taas paljon uusia ihmisiä.
Kaikkea tällä hetkellä varjostaa kuitenkin tietoisuus siitä, että aika on loppumassa. Kuolemaesseeni innoittamana on helppo yhtyä John Donnen sanoihin: "...and therefore never send to know for whom the bell tolls; it tolls for thee.”
perjantai 20. marraskuuta 2009
2 kuukautta, 2 viikkoa, 6 päivää: God save the Queen!
Hänen majesteettinsa Kuningatar Elisabeth II vieraili tässä vähän aikaa sitten Newcastlessa. Jos olisin tiennyt vierailusta ajoissa, olisin ollut eturivissä heiluttamassa hänelle, mutta valitettavasti sain kuulla tästä maailmaa ravisuttavasta tapahtumasta vasta samana päivänä, kun Hänen korkeutensa oli täällä, joten jouduin tyytymään vain toisen käden tietoon, joka oli aika kaksijakoista. Eräiden mielestä Kuningatar oli omahyväinen ja ylpeä, sillä hän ei edes kääntynyt katsomaan saati sitten heiluttamaan, vaikka prinssi Philip näin tekikin. Toiset taas olivat nähneet Elisabethin heiluttavan ja hymyilevän. Mitä tässä nyt sitten uskoisi? Kuningattaren vierailu laukaisi myös talossamme keskusteluja. Yllättäen Vagelis oli jyrkästi monarkiaa vastaan ja ruotsalaiset rojalistimme Olle ja Kristoffer sen puolesta. Tälläkin hetkellä olohuoneemme seinällä meitä ystävällismielisesti tuijottaa Ruotsin kuningasperhe, sillä Vagelis sai kortin itse Kaarle XVI Kustaalta!
Kuningattaren vierailusta on hyvä siirtyä vähän arkisempiin asioihin, kuten ruokaan ja väärinkäsityksiin. Ranskalaisen ystävämme Johanin vanhemmat olivat käymässä täällä Newcastlessa, ja he toivat hänelle ranskalaisia tuliaisia. Johanin saksalainen kämppäkaveri Phil ei tätä valitettavasti tiennyt. Kun Phil oli eräänä päivänä tullut kotiin, hän oli löytänyt jääkaapista haisevan ja homeisen näköisen pötkylän, jonka hän oli ystävällisesti heittänyt roskikseen. Seuraavana päivänä, kun Phil tuli jälleen kotiin, hän löysi ärsyyntyneen viestin tietokoneensa päältä, jossa Johan kysyi: ”Phil. Why had you thrown my French sausage to the bin?”. Phil löysi myös samaisen homeisen näköisen pötkylän, joka olikin kallisarvoinen ranskalainen makkara, tällä kertaa roikkumasta ikkunan karmista. Kun Phil kertoi tapausta nauroimme kippurassa. Saimme myös maistaa tuota kuuluisaa French sausagea, kun meillä oli kansainvälinen illallinen. Makkara oli ihan hyvää, mutta ei se kovin houkuttelevalta kyllä näyttänyt!
Olen saanut täällä lempinimen paparazzi, sillä olen kamerani kanssa joka paikassa. Voitte siis kuvitella, miten vaikeaa minun oli huomata, että kamerastani oli akku lopussa. Lähdimme noin viikko sitten päivän Erasmus-retkelle Durhamiin, joka on todella kaunis ja historiallinen pikkukaupunki parinkymmenen minuutin junamatkan päässä Newcastlesta. Kun saavuimme aurinkoiseen Durhamiin ja laitoin ensimmäistä kertaa kameran päälle, se ilmoitti, että akku oli loppu. En saanut Durhamista yhtä ainoaa kuvaa, mutta päivä oli todella onnistunut. Kävimme Durhamin valtavassa katedraalissa ja saimme tietää, että paikallisen yliopiston opiskelijat asuvat ihan oikeassa linnassa! Durhamin yliopisto on Oxfordin ja Cambridgen jälkeen Englannin parhaita, mikä oli minulle suuri yllätys. Kaupunki oli todella kaunis ja sää suosi meitä. Kotimatkalla junassa näin vihdoin ja viimein yhden Newcastlen ylpeyksistä, Angel of the Northin. Angel of the North on valtava rautapatsas, joka toivottaa ihmiset tervetulleeksi, kun he saapuvat Newcastleen. Koen, että minulle kuitenkin riittää, että näin patsaan vain junasta.
Suomessa, kun juhlitaan ovat juhlan aiheet aika tavanomaisia ja arkipäiväisiäkin, kuten työväen juhla vappu, tai juhannus. Englannissa taas juhlittiin tässä vähän aikaa sitten sitä, että parisataa vuotta sitten Parlamenttitaloa ei räjäytetty. Vuonna 1605 mies nimeltä Guy Fawkes yritti räjäyttää Britannian parlamenttitalon. Salajuoni kuitenkin saatiin selville ajoissa ja tragedia vältettiin. Tämän kunniaksi ympäri Britanniaa järjestetään valtavia ilotulituksia ja poltetaan ulkotulia. Tarkoitukseni oli mennä katsomaan ilotulitusta ja meninkin Quaysidelle, kun ilotulituksen piti alkaa. Vähän aikaa odoteltuani aloin kuulla pamahduksia kaukaa siitä, missä itse olin. Pikku hiljaa minulle selvisi, että olin aivan väärässä paikassa. Lopulta näin muutaman räjähdyksen ja voin sanoa, että ilotulitus oli todella iso ja näyttävä. Harmi vain, että en tarkistanut yksityiskohtia tarpeeksi ajoissa.
Isoja päätöksiä on myös tehty. Viime päivinä on lyöty lukkoon parit päivämäärät. Joulun vietän Tommin luona Göttingenissä, ja odotankin jo innolla joulumarkkinoita! Paluulippu Suomeen on niin ikään ostettu. Aika lentää, ja tunnelmat täältä lähdöstä ovat aivan yhtä kaksijakoiset kuin Suomestakin lähtiessä. Paluusta en kuitenkaan puhu vielä tämän enempää, sillä siihen on vielä aikaa.
Seuraavasta viikosta on tulossa kulttuurin täyteinen, sillä aikomuksenani on mennä balettiin, jääkiekko-otteluun, teatteriin, musikaaliin ja museoihin. Pysykää lukuetäisyydellä.
Kuningattaren vierailusta on hyvä siirtyä vähän arkisempiin asioihin, kuten ruokaan ja väärinkäsityksiin. Ranskalaisen ystävämme Johanin vanhemmat olivat käymässä täällä Newcastlessa, ja he toivat hänelle ranskalaisia tuliaisia. Johanin saksalainen kämppäkaveri Phil ei tätä valitettavasti tiennyt. Kun Phil oli eräänä päivänä tullut kotiin, hän oli löytänyt jääkaapista haisevan ja homeisen näköisen pötkylän, jonka hän oli ystävällisesti heittänyt roskikseen. Seuraavana päivänä, kun Phil tuli jälleen kotiin, hän löysi ärsyyntyneen viestin tietokoneensa päältä, jossa Johan kysyi: ”Phil. Why had you thrown my French sausage to the bin?”. Phil löysi myös samaisen homeisen näköisen pötkylän, joka olikin kallisarvoinen ranskalainen makkara, tällä kertaa roikkumasta ikkunan karmista. Kun Phil kertoi tapausta nauroimme kippurassa. Saimme myös maistaa tuota kuuluisaa French sausagea, kun meillä oli kansainvälinen illallinen. Makkara oli ihan hyvää, mutta ei se kovin houkuttelevalta kyllä näyttänyt!
Olen saanut täällä lempinimen paparazzi, sillä olen kamerani kanssa joka paikassa. Voitte siis kuvitella, miten vaikeaa minun oli huomata, että kamerastani oli akku lopussa. Lähdimme noin viikko sitten päivän Erasmus-retkelle Durhamiin, joka on todella kaunis ja historiallinen pikkukaupunki parinkymmenen minuutin junamatkan päässä Newcastlesta. Kun saavuimme aurinkoiseen Durhamiin ja laitoin ensimmäistä kertaa kameran päälle, se ilmoitti, että akku oli loppu. En saanut Durhamista yhtä ainoaa kuvaa, mutta päivä oli todella onnistunut. Kävimme Durhamin valtavassa katedraalissa ja saimme tietää, että paikallisen yliopiston opiskelijat asuvat ihan oikeassa linnassa! Durhamin yliopisto on Oxfordin ja Cambridgen jälkeen Englannin parhaita, mikä oli minulle suuri yllätys. Kaupunki oli todella kaunis ja sää suosi meitä. Kotimatkalla junassa näin vihdoin ja viimein yhden Newcastlen ylpeyksistä, Angel of the Northin. Angel of the North on valtava rautapatsas, joka toivottaa ihmiset tervetulleeksi, kun he saapuvat Newcastleen. Koen, että minulle kuitenkin riittää, että näin patsaan vain junasta.
Suomessa, kun juhlitaan ovat juhlan aiheet aika tavanomaisia ja arkipäiväisiäkin, kuten työväen juhla vappu, tai juhannus. Englannissa taas juhlittiin tässä vähän aikaa sitten sitä, että parisataa vuotta sitten Parlamenttitaloa ei räjäytetty. Vuonna 1605 mies nimeltä Guy Fawkes yritti räjäyttää Britannian parlamenttitalon. Salajuoni kuitenkin saatiin selville ajoissa ja tragedia vältettiin. Tämän kunniaksi ympäri Britanniaa järjestetään valtavia ilotulituksia ja poltetaan ulkotulia. Tarkoitukseni oli mennä katsomaan ilotulitusta ja meninkin Quaysidelle, kun ilotulituksen piti alkaa. Vähän aikaa odoteltuani aloin kuulla pamahduksia kaukaa siitä, missä itse olin. Pikku hiljaa minulle selvisi, että olin aivan väärässä paikassa. Lopulta näin muutaman räjähdyksen ja voin sanoa, että ilotulitus oli todella iso ja näyttävä. Harmi vain, että en tarkistanut yksityiskohtia tarpeeksi ajoissa.
Isoja päätöksiä on myös tehty. Viime päivinä on lyöty lukkoon parit päivämäärät. Joulun vietän Tommin luona Göttingenissä, ja odotankin jo innolla joulumarkkinoita! Paluulippu Suomeen on niin ikään ostettu. Aika lentää, ja tunnelmat täältä lähdöstä ovat aivan yhtä kaksijakoiset kuin Suomestakin lähtiessä. Paluusta en kuitenkaan puhu vielä tämän enempää, sillä siihen on vielä aikaa.
Seuraavasta viikosta on tulossa kulttuurin täyteinen, sillä aikomuksenani on mennä balettiin, jääkiekko-otteluun, teatteriin, musikaaliin ja museoihin. Pysykää lukuetäisyydellä.
perjantai 30. lokakuuta 2009
1 kuukausi, 3 viikkoa, 6 päivää: juhlimista ja stereotypioita
Viimeinen viikko on ollut yhtä hulinaa, mutta todella hauskaa aikaa, ja se jatkuu ainakin vielä tämän päivän. Kaikki alkoi siitä, kun Philin kaveri Florian saapui kaupunkiin muutamaksi päiväksi. Sen jälkeinen aika oli aika lailla pelien täyteistä. Ensinnäkin pelasin ensimmäistä kertaa pokeria rahasta! Potti oli huimat £12, jota en tietenkään voittanut, mutta en ollut aivan viimeinenkään, joten saatoin olla edes hitusen ylpeä itsestäni. Mitä pidemmälle peliä mentiin, sitä kuumemmaksi tunteet kävivät. Pelaaminen ihmisten kanssa, jotka eivät tykkää hävitä, on joskus todella huvittavaa. Seuraavana iltana tupa oli jälleen täynnä ja vuorossa oli "the Irish family game" Kings, jonka aion tuoda mukanani Suomeen, kun täältä lähden. Viime viikon aikana katsoin myös Michael Mooren Fahrenheit 9/11 -dokumentin. En oikeastaan pidä Michael Mooren tyylistä tehdä dokumentteja. Se on liian provosoivaa ja osoittavaa, mikä taas syö pohjaa uskottavuudelta. Dokumentti kuitenkin oli todella häiritsevä, ja Vagelis pääsi taas lempiaiheeseensa eli salaliittoteorioihin terrori-iskuista. Vagelisia voisi ehdottomasti kuvata sanalla vastarannan kiiski.
Pelirintamalla seuraavaksi oli vuorossa biljardi ja darts. Tykkään molemmista peleistä todella paljon, mutta en osaa kumpaakaan. Ja tietysti joukossa pitää olla nimeltämainitsematon irlantilainen, jolla on biljardipöytä kotona!
Vaikka Florian lähti toissapäivänä takaisin Saksaan, meno ei näytä hiljenemisen merkkejä. Eilen olin brittiläisen ystäväni Katyn 21-vuotissyntymäpäivillä. Ennen kuin menen itse asiaan, minun täytyy hieman pohjustaa asiaa. Brittiläisille 21 vuotta on jotain uskomattoman suurta, massive tai mental, kuten täällä sanottaisiin. Niin hullulta kuin se kuulostaakin kyseisiin pippaloihin, jotka usein vietetään kotona, voidaan kutsua helposti 60 henkeä eikä satakaan ole ollenkaan mahdotonta. Kaikkihan ei tietenkään saavu paikalle, mutta silti kun kuulin sadasta kutsutusta vieraasta, meinasin saada sydänkohtauksen. Palatakseni kuitenkin vielä takaisin pohjustukseen brittiläiset rakastavat pukeutumista. Suomen kielessä ei oikeastaan ole hyvää vastinetta ilmaukselle "to dress up", jota nämä täällä harrastaa aivan liikaa. Katyn syntymäpäivien teemana oli Condiments&Confectionery! Kuvitelkaa: Mausteet&Makeiset/Konditoriatuotteet. Mietin pääni puhki, miten muuntaudun mausteeksi tai kakuksi ja lopulta päädyin tikkariin. Pukeuduin täysin valkoisiin ja päähäni laitoin valtavan villamyssyn täynnä paperia. Synttärisankari oli tietenkin aivan omaa luokkaansa. Katy oli Terry's chocolate orange päällään huikea pahvilaatikkoviritelmä. Juhlissa näkyi niin karamellirakeita kuin kakkujakin ja hauskaa oli - tietenkin. Kävelin kotiin kahden brittitytön kanssa, joilla oli päällään lyhythihaiset mekot ja jostain kumman syystä ajauduimme keskusteluun: Eikö teillä ole kylmä?! Tytöt valottivat minulle kuitenkin brittiläisten salaisuutta ja kertoivat, että kun he ensimmäisen kerran menivät ulos lyhythihaisissa paidoissa ja hameissa, he meinasivat jäätyä, mutta he sanoivat, että siihen tottuu, eivätkä he enää tunne kylmää. Uskomatonta, mutta pakko sen on olla totta. Ainakin katukuvasta päätellen.
Koska me pikkuhiljaa totumme brittiläisten tapoihin, meillä on tänään yhdistetyt syntymäpäivä/halloween/naamiaisbileet. Ine täyttää tänään niin ikään 21 vuotta, joten hänen kunniaksemme järjestämme semiyllätyslättybileet. Kuten huomaatte, kiirettä pitää, joten pahoittelen taas yhteydenpidon vähyyttä. Kerrottakoon myös, että olen taas flunssassa. Minusta tuntuu, että talossamme kiertää tauoton tauti, joka siirtyy aina huoneesta ja kerroksesta toiseen ja se palaa takaisin, kun koko kierros on käyty.
Kansainvälinen yhteisömme on liimautunut yhteen, mutta olemme myös törmänneet stereotypioihin, tai lähinnä siihen, että uskomattoman moni niistä pitää paikkansa! Saksalaiset yrittävät kovasti käännyttää meitä dance-, trance- ja house-musiikin puoleen kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, irlantilaiset ovat hyvin ulospäinsuuntautuneita ja Guinnes maistuu, Niall myöskin opettaa meille irlantilaisia ilmauksia aina kun mahdollista, ruotsalaiset pukeutuvat Fred Perryyn ja Björn Borgin kalsareihin,amerikkalaiset ovat kovaäänisiä ja tykkäävät olla huomion keskipisteenä, ranskalaiset ovat tarkkoja ruoasta ja varsinkin viineistä ja me suomalaiset, niin, me vähättelemme itseämme.
Kun lähdin kohti Newcastlea maailma tuntui suurelta, pelottavalta ja tuntemattomalta. Taas kerran olen huomannut, että se ei ole sitä. Kerron teille siitä kaksi esimerkkiä. Olen mukana kahdessa neljän hengen study groupissa, jotka ovat täysin erillisiä toisistaan. Ryhmät on koottu sattumanvaraisesti meidän n. 30 hengen seminaariryhmistä. Eilen sain tietää, että minun historian study groupin Tom ja Sarah ovat hyviä ystäviä elokuvakurssini study groupin Clemmien kanssa! Teille, jotka seuraatte jääkiekkoa ja erityisesti NHL:ää, voin kertoa, että olen viettänyt iltaa Adam Hallin pikkuveljen kanssa.
It's a small world.
Pelirintamalla seuraavaksi oli vuorossa biljardi ja darts. Tykkään molemmista peleistä todella paljon, mutta en osaa kumpaakaan. Ja tietysti joukossa pitää olla nimeltämainitsematon irlantilainen, jolla on biljardipöytä kotona!
Vaikka Florian lähti toissapäivänä takaisin Saksaan, meno ei näytä hiljenemisen merkkejä. Eilen olin brittiläisen ystäväni Katyn 21-vuotissyntymäpäivillä. Ennen kuin menen itse asiaan, minun täytyy hieman pohjustaa asiaa. Brittiläisille 21 vuotta on jotain uskomattoman suurta, massive tai mental, kuten täällä sanottaisiin. Niin hullulta kuin se kuulostaakin kyseisiin pippaloihin, jotka usein vietetään kotona, voidaan kutsua helposti 60 henkeä eikä satakaan ole ollenkaan mahdotonta. Kaikkihan ei tietenkään saavu paikalle, mutta silti kun kuulin sadasta kutsutusta vieraasta, meinasin saada sydänkohtauksen. Palatakseni kuitenkin vielä takaisin pohjustukseen brittiläiset rakastavat pukeutumista. Suomen kielessä ei oikeastaan ole hyvää vastinetta ilmaukselle "to dress up", jota nämä täällä harrastaa aivan liikaa. Katyn syntymäpäivien teemana oli Condiments&Confectionery! Kuvitelkaa: Mausteet&Makeiset/Konditoriatuotteet. Mietin pääni puhki, miten muuntaudun mausteeksi tai kakuksi ja lopulta päädyin tikkariin. Pukeuduin täysin valkoisiin ja päähäni laitoin valtavan villamyssyn täynnä paperia. Synttärisankari oli tietenkin aivan omaa luokkaansa. Katy oli Terry's chocolate orange päällään huikea pahvilaatikkoviritelmä. Juhlissa näkyi niin karamellirakeita kuin kakkujakin ja hauskaa oli - tietenkin. Kävelin kotiin kahden brittitytön kanssa, joilla oli päällään lyhythihaiset mekot ja jostain kumman syystä ajauduimme keskusteluun: Eikö teillä ole kylmä?! Tytöt valottivat minulle kuitenkin brittiläisten salaisuutta ja kertoivat, että kun he ensimmäisen kerran menivät ulos lyhythihaisissa paidoissa ja hameissa, he meinasivat jäätyä, mutta he sanoivat, että siihen tottuu, eivätkä he enää tunne kylmää. Uskomatonta, mutta pakko sen on olla totta. Ainakin katukuvasta päätellen.
Koska me pikkuhiljaa totumme brittiläisten tapoihin, meillä on tänään yhdistetyt syntymäpäivä/halloween/naamiaisbileet. Ine täyttää tänään niin ikään 21 vuotta, joten hänen kunniaksemme järjestämme semiyllätyslättybileet. Kuten huomaatte, kiirettä pitää, joten pahoittelen taas yhteydenpidon vähyyttä. Kerrottakoon myös, että olen taas flunssassa. Minusta tuntuu, että talossamme kiertää tauoton tauti, joka siirtyy aina huoneesta ja kerroksesta toiseen ja se palaa takaisin, kun koko kierros on käyty.
Kansainvälinen yhteisömme on liimautunut yhteen, mutta olemme myös törmänneet stereotypioihin, tai lähinnä siihen, että uskomattoman moni niistä pitää paikkansa! Saksalaiset yrittävät kovasti käännyttää meitä dance-, trance- ja house-musiikin puoleen kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, irlantilaiset ovat hyvin ulospäinsuuntautuneita ja Guinnes maistuu, Niall myöskin opettaa meille irlantilaisia ilmauksia aina kun mahdollista, ruotsalaiset pukeutuvat Fred Perryyn ja Björn Borgin kalsareihin,amerikkalaiset ovat kovaäänisiä ja tykkäävät olla huomion keskipisteenä, ranskalaiset ovat tarkkoja ruoasta ja varsinkin viineistä ja me suomalaiset, niin, me vähättelemme itseämme.
Kun lähdin kohti Newcastlea maailma tuntui suurelta, pelottavalta ja tuntemattomalta. Taas kerran olen huomannut, että se ei ole sitä. Kerron teille siitä kaksi esimerkkiä. Olen mukana kahdessa neljän hengen study groupissa, jotka ovat täysin erillisiä toisistaan. Ryhmät on koottu sattumanvaraisesti meidän n. 30 hengen seminaariryhmistä. Eilen sain tietää, että minun historian study groupin Tom ja Sarah ovat hyviä ystäviä elokuvakurssini study groupin Clemmien kanssa! Teille, jotka seuraatte jääkiekkoa ja erityisesti NHL:ää, voin kertoa, että olen viettänyt iltaa Adam Hallin pikkuveljen kanssa.
It's a small world.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
